Joka päivä olkoon iloinen mokaamispäivä

Lojuinpa tässä työpaikan sohvalla lukemassa, miten isoja muutoksia saa paremmin vietyä läpi organisaatioissa. Muutoksia ja uuden oppimista tarvitaan, koska ympäristö muuttuu joka tapauksessa ja dinosaurukseksi ei parane heittäytyä, oli kyse ihmisestä tai organisaatiosta. Sitä paitsi uuden oppiminen on usein kivaa! Silmiin pisti muun muassa, miten tärkeää oppimiselle on, että on tilaa ja epävarmuudelle ja (psykologisesti) turvallinen ympäristö myös epäonnistumiselle. Tästä(kin) syystä kansainvälistä epäonnistumisen päivää vietettiin 13.10.12

Toivottavasti moinen tärkeä päivä tulee tänäkin vuonna! Tulee tai ei, en malta pihdata tätä juttua sinne asti.

Oppimista ja riskinottoa rohkaisevat tai estävät omat ja työpaikan asenteet. Omaan asenteeseen lienee 'self help' -kamaa netti pullollaan. Koettakaa kaivaa jotain sopivaa! Tai ehkä vielä intoudun kokoamaan jonkun pienen linkkilistan. Ensimmäinen askel lienee joka tapauksessa asian tunnistaminen: jos haluu saada, on pakko antaa – itselleen lupa yrittää ja erehtyä.

Parasta on, kun on tilaa mokata niin usein, että kunkin mokan vaikutukset jäävät niin pieniksi, että ne saa korjattua. Sitä varten olisi hyvä saada aikatauluun, budjettiin tms. sen verran löysää, että jos ja kun käy köpsästi, ehtii ja on varaa korjailla.

- Mistä tietää, salliiko oma työpaikka epäonnistumista?

Sallivassa paikassa epäonnistumisia ei lykätä kokonaan kyseisten projektien vetäjien niskoille eikä heistä tehdä syntipukkeja. Epäonnistumisiin suhtaudutaan huumorilla ja projektien vetäjät saavat pitää kasvonsa. Jotkut firmat jopa jakavat moka-palkintoja. Epäonnistumista suvaitsemattomassa työpaikassa taas pelätään momkaamista ja siitä rangaistaan tavalla tai toisella. Turhan moni suomalainen työpaikka kuuluu  jälkimmäiseen ryhmään. 

Eräässä opiskeluaikojeni harjoittelupaikassa en saanut työtäni kunnolla tehtyä, koska minulle annettiin tietokone, jossa ei riittänyt siihen potkua. Pyysin parempaa konetta muutaman kerran, mutta en saanut. En myöskään useista yrityksistä ja kyselyistä huolimatta saanut firman sisältä kaikkia tarvittuja taustatietoja. Projektin loppupuolella selvisi, että toivotuista tuloksista tuli niillä eväillä enintään puolet. Olin tekemässä projektista myös opintoihini liittyvää harjoitustyötä, mutta koska tulokset olivat laihat, päätin vaihtaa opintosuoritukseni aihetta.

Silloin tuli hirveä huuto. Pomot yrittivät pakottaa minut tekemään harjoitustyön projektistaan, ettei heille tulisi laatumerkintää. Palkkioksi luvatun apurahan sain vasta vetoamalla liiton juristin neuvoihin. (Liittykää siis liittoon jo opiskeluvaiheessa! Ja palkalliset harjoitustyöt, erikoistyöt, gradut, DI-työt jne. kannattaa tehdä kuukausipalkalla tai jaksottaa kertakorvauksen maksu muutamaan palaseen. Epäonnistumisista oppii!) Viimeisessä tapaamisessamme osaston pomo toivotti minulle hyvää loppuelämää. Järkytyin niin, etten sanotuksi saanut.

Opin tuosta projektista valtavasti sekä itse työtehtävästä että työelämästä isoissa yrityksissä. Ja tietysti myös siitä, miten opiskelijoilla kannattaa harjoitustöitä teettää. Nyt, kun toisinaan pääsen niitä itse teettämään, osaan takuulla varmistaa, että opiskelijalla on mahdollisuus saada tuloksensa. En ole ollenkaan varma, oppiko tuo yritys yhtä paljon, vaikka silloisen tehtäväni tärkeyden vuoksi sen olisi kyllä kannattanut. Tiedä sitten, mitä kaikkea siinäkin paikassa oli taustalla: myöhemmin kuulin lähiesimieheni lähteneen muualle ja hänen pomonsa ei kuulemma meinannut millään saada ylennystä.

Eräässä toisessa työpaikassa kaikki oppivat ensimmäisinä viikkoina, ettei ongelmista kannattanut kertoa pomolle tai hänen lähipiirilleen. Pomo nimittäin rankaisi siitä tavalla tai toisella. Usein saimmekin asiat ratkottua itse, mistä oli se hyvä puoli, että opimme paljon ja ryhmähenki kasvoi. Ongelmaksi se muodostui niillä kerroilla, kun tiimin voimat eivät riittäneetkään ja asiakkaalle toimitettiin aika keskinkertaista kamaa. Tämä oli tyhmää. Me kuitenkin halusimme tehdä työmme hyvin ja pomomme olisi todennäköisesti osannut auttaa, mutta emme uskaltaneet pyytää apua ajoissa tai ollenkaan.

Molemmat tapaukset lienevät seurausta riskejä kaihtavasta yrityskulttuurista ja myös kehnosta johtamisesta. Tärkeä asia on myös ”Errors of omission are less likely to be punished than errors of commission” eli että virheellisesti tekemättä jätetyistä hommista saa vähemmän todennäköisesti rangaistuksen kuin virheellisesti tehdyistä. Tämän ei tietenkään välttämättä pitäisi tai kannattaisi olla näin; näkyyhän se mm. laeissa heitteille jätöstäkin.

- Entä mitä tehdä, jos itse haluaa oppia, mutta organisaatio ei suvaitse epäonnistumista? Jos organisaatiossa on vallalla mokaamisen pelko ja rankaiseva ilmapiiri?

Jos kyse on pelkästä ajattelemattomuudesta, joskus asia voi jopa ratketa nostamalla asia esiin ja keskustelemalla siitä. Ilmapiirit muuttuvat organisaatioissa melkein aina ajan myötä, joten voi yrittää vaikuttaa muutoksen suuntaan. Joskus ilmapiiriä voi muuttaa omalla suhtautumisellaan ainakin pienemmissä piireissä. Jos ilmapiiriä ei voi muuttaa tai ei halua käyttää siihen energiaansa, kannattaa siirtyä paikkaan, jossa ilmapiiri on suotuisampi.

Mös salaa mokaaminen voi houkutella. Tämä on aika hankala kysymys. Tosiasia on, että pieniä ja isoja mokia piilotellaan jatkuvasti ja kai se voi joskus olla hyväkin asia. Usein se on erittäinkin haitallinen keino etenkin, jos mokan seuraukset ovat liian pahat. Barings Bankin tapaus lienee enemmän kuin riittävä esimerkki tästä. Jos kuitenkin kokee, että on mokattava salaa, koska oppimisen tarve on suurempi kuin salailun viheliäisyys, voi olla viisainta yrittää mokata erityisen usein. Siis hyvin pienesti kerrallaan ja ainoastaan niin, että saa sitten varmasti tehtyä korjausliikkeet. Mielestäni salailulle pitäisi myös olla erittäin hyvä syy; joskin tästä viimeisestä saa tietysti aikaiseksi loputtoman moraalisen väittelyn.

Mokatkaa usein, kauniisti ja oikeamielisesti!