Johtamisella on sellaiset ystävät, että se ei vihamiehiä tarvitse!

Kaikkien kaupunkilegendojen päähenkilö, tutun tuttuni, vei muuton yhteydessä kirjojaan divariin: muut kelpasivat, mutta johtamisoppaat eivät, koska ne kuulemma menisivät suoraan roskikseen. Oli tämä urbaani legenda tai ei, tunnettu organisaatiotieteen professori Barbara Czarniawska kommentoi joka tapauksessa vastikään erinäisiä johtamisoppaita, -konsultteja ja -www-sivuja puolalaista sananlaskua mukaillen: 

         -  ”Jos johtamisella on tuollaisia ystäviä, se ei vihamiehiä tarvitse!” 

Czarniawskan mukaan yksi hämäävä ongelma on, että uskomusjohtamisoppaat lainaavat termejä johtamistieteestä, mutta vääntelevät niitä sitten omiin tarkoituksiinsa. Yksi esimerkki on tavoitteet ja niihin sitoutuminen - nehän ovat johtamisoppien keskeisintä antia, eikö? Tai sitten eivät: tutkimuksissa on havaittu, että tavoitteet, kehityskeskustelut ja palaute itse asiassa usein heikentävät ihmisten suoritusta tai ohjaavat toimintaa väärille raiteille. (Lisää mm. täältä.)

Toinen samanlainen esimerkki on managerialismi eli johtamisvaltaisuus; siis se, että johtajien valtaa lisätään ja siten tulokset paranevat. Samalla kuitenkin rajoitetaan työntekijöiden – todellisten asiantuntijoiden – mahdollisuuksia ajatella ja suunnitella työn organisointia. Managerialismin alle hautautuu kiusallisesti, että johtaminen on – kuten Mary Follet oivalsi jo 1941 – esiin kutsumista (evoking), vuorovaikuttamista (interacting) ja asioiden yhdistelyä (integrating). Managerialismi siis unohtaa, että johtaminen on palveluammatti.

(Jäin tässä miettimään, miten vaikeaa meille suomalaisille on palvella toisia yleensäkään; asiakaspalvelussakin on kiusallisen usein toivomisen varaa. Löytyykö johtamispalveluhenkisiä ihmisiä tarpeeksi? Pitänee pyöritellä tätä asiaa myöhemmin lisää.)

Luen paljon. Tämä pisti miettimään. Mitä sitten uskaltaa lukea? 
 
Ainakin laadukkaita johtamistieteen popularisointiin tarkoitettuja lehtiö ja hyviä oppikirjoja. Ja sen verran laajasti, että alkaa tietää, mikä sopii itselle ja mikä ei. Tällaista materiaalia ei ole kovin paljon saatavilla suomeksi ja monia amerikkalaisista suuryrityksistä tiristettyjä oppeja ei välttämättä voi siirtää suoraan suomalaisiin PK-yrityksiin. Tällaisia lehtiä ovat mm. Harvard Business Review, Sloan Management Review ja California Management Review. Nämä ovat kiusallisen hinnakkaita, mutta onneksi Suomessa kuka tahansa pääsee lukemaan niitä ilmaiseksi yliopistojen kirjastoissa. Hyviä oppikirjoja voivat olla laadukkaiden kustantamojen laajemmin käytetyt kirjat. Toki niissäkin on kiistanalaisia asioita ja jopa virheitä, mutta joka tapauksessa merkittävä määrä alaa hyvin tuntevia ihmisiä pystyy sietämään näitä.

Näiden kimppuun pääseminen vaatii toki vähän vaivaa ja paneutumista. Jos haluaa yksinkertaisesti kävellä tai klikata kirjakauppaan ja ehkä vielä lukea suomeksi, kannattaa katsoa ensin yhteen asiaan erittäin syvällisesti perehtyneen henkilön kirjoittamat kirjat. Tällaisia ovat ainakin pitkän uran jossain suhteellisen tarkasti rajatuissa hommissa tehneet ihmiset. Myös väitöskirjojen käytännön tulosten pohjalta kirjoitetut kirjat ovat usein tällaisia; tosin niitä taidetaan julkaista enemmän yhteiskunnallisista asioista. Tällaiset kirjat saattavat toki olla enemmän tai vähemmän yksipuolisia, mutta se on paljon parempi vaihtoehto kuin virheellisyys tai turhanpäiväisyys.

Blogeja, wikipediaa, nettisivustoja, uutisia, lehtijuttuja jne. voi toki myös lukea ja niistä voi saada paljonkin irti. Niihin pääsee helposti käsiksi ja monet ovat helppolukuisiakin. Paradoksaalista kyllä, ne ovat silti vaikein tie, sillä niitä lukiessa pitäisi oikeastaan olla jo aiheen asiantuntija. Niitä lukiessa korostuu lähdekritiikin tärkeys: kuka kirjoittaa? Miksi? Millä asiantuntemuksella? Miten luotettavasti? Puhuvatko asiaa vai johdattavatko (tahallaan tai tahattomasti) harhaan?